Akita koira – japanin akita (akita inu) ja amerikanakita

Akita on suurikokoinen, Japanista lähtöisin oleva koirarotu, joka tunnetaan erityisesti arvokkuudestaan, rohkeudestaan ja äärimmäisestä uskollisuudestaan. Akita jakautuu nykyisin kahteen rotuun: japanin akita (tunnetaan myös nimellä akita inu) ja amerikanakita. Molemmat ovat olemukseltaan näyttäviä pystykorvia, mutta niissä on eroja koon, ulkonäön ja värityksen suhteen, jotka juontuvat rodun ainutlaatuisesta historiasta. Tässä artikkelissa perehdytään akitan alkuperään, ominaisuuksiin, luonteeseen, sekä siihen, millaista on akita-pennun kasvatus ja hankinta. Mukana on myös vertailu japanin akitan ja amerikanakitan välillä sekä rodun kuuluisimman edustajan Hachikōn tarina.

Rodun historia ja tausta

Akita on yksi Japanin vanhimmista koiraroduista, jonka juuret ulottuvat vuosisatojen taakse Pohjois-Japanin Akitan prefektuuriin. Alun perin keskikokoisia matagi-inu -pystykorvia käytettiin suurriistan, kuten karhujen ja villisikojen metsästyksessä sekä vartiointitehtävissä. Rodun nimi tuleekin Akitan maakunnasta, jossa näitä koiria alun perin pidettiin. Historiansa aikana akita on käynyt läpi useita muutoksia. 1800-luvulla Japanissa innostuttiin koiratappeluista, ja akitoja risteytettiin tuolloin tosa- ja mastiffityyppisten koirien kanssa, jotta rodusta saatiin entistä suurempi ja voimakkaampi taistelukoira. Nämä risteytykset johtivat ns. shin-akita -tyyppiin, jossa alkuperäiselle pystykorvalle tyypilliset pystyt korvat ja kippurahäntä hetkellisesti katosivat. Rodun puhdas kanta oli vaarassa kadota, kunnes 1920-luvulla japanilaiset ryhtyivät määrätietoisesti pelastamaan akitaa palaamalla alkukantaisiin linjoihin. Vuonna 1931 akita julistettiin Japanissa kansallisaarteeksi rodun suojelemiseksi.

Toinen maailmansota koetteli akitakantaa ankarasti – sodan jälkeen Japanissa oli jäljellä vain muutamia puhdasrotuisia akitoja. Sota-aikana koirien pito oli sallittua vain armeijan tarpeisiin, joten osa akitoista risteytettiin saksanpaimenkoirien kanssa säästääkseen niitä. Sodan jälkeen rodun harrastajat löysivät maaseudulta muutamia puhtaita akitoja ja perustivat rodulle rotuyhdistyksen (AKIHO) jo 1927. Näiden ponnistelujen ansiosta akita säilyi ja rodun elvytys alkoi. Kuitenkin sodan jälkeen akita jakautui kolmeen tyyppiin: metsästyslinjaiseen matagi-akitaan, taisteluakitaan ja saksanpaimenkoiraristeytysten peruja olleeseen linjaan. Amerikkalaiset miehitysjoukot ihastuivat erityisesti suurikokoisiin taistelulinjaisiin akitoihin ja veivät niitä mukanaan Yhdysvaltoihin, mikä oli alkusysäys rodun kahtiajakautumiselle.

Hachikō – kuuluisa akita-koira

Akitan kansainvälinen suosio nousi huimasti 1930-luvulla, kun Tokion sanomalehdissä kerrottiin koskettava tositarina koirasta nimeltä Hachikō. Hachikō oli akita, joka odotti joka iltapäivä isäntäänsä Tokion Shibuyan rautatieasemalla – vielä pitkään isännän kuoleman jälkeenkin. Kerrotaan, että Hachikō jatkoi uskollisesti isäntänsä odottamista yhdeksän vuoden ajan, kunnes se itse menehtyi. Hachikōn liikuttava uskollisuus teki rodusta hetkessä kuuluisan esimerkin koiran uskollisuudesta. Tapauksesta on sittemmin tehty elokuvia sekä Japanissa (1987) että Yhdysvalloissa (2009, pääosassa Richard Gere). Shibuyan asemalle pystytettiin Hachikōn patsas jo vuonna 1934, ja se on nykyään suosittu maamerkki sekä rodun uskollisuuden symboli. Hachikōn tarina on yksi syy siihen, miksi akita koirana arvostetaan Japanissa perheen suojelijana ja lojaaliuden vertauskuvana.

Japanin akita vs. amerikanakita – erot

Rodun jakautuminen japanilaiseen ja amerikkalaiseen linjaan vahvistettiin virallisesti toisen maailmansodan jälkeen. Yhdysvalloissa jatkettiin kookkaampien, taustaltaan taistelukoirien tyyppisten akitojen jalostusta, kun taas Japanissa pyrittiin palauttamaan rotu alkuperäiseen metsästyslinjaiseen, kevyempään tyyppiin. Kansainvälinen kenneljärjestö FCI tunnusti kaksi erillistä akitarotua vuonna 1999. Sittemmin myös Iso-Britannian Kennelklubi (2006) ja Amerikan Kennelliitto (2020) ovat erotelleet rodut: Amerikan Kennelliitossa amerikanakita tunnetaan nykyään nimellä pelkkä Akita ja japanilainen akita nimellä Japanese Akita Inu.

Ulkonäköerot: Japanin akita ja amerikanakita ovat yleisilmeeltään samankaltaisia, mutta tarkkasilmäinen erottaa ne helposti. Japanin akita on yleensä hieman sirompi ja ketterärakenteisempi; sen pää on kiilamaisempi ja muistuttaa ”ketunomaista” ilmettä. Amerikanakita puolestaan on rotevarakenteisempi molossityyppinen koira, jolla on erittäin jykevä luusto ja leveä, karhumainen pää. Amerikanakita on FCI:n hyväksymistä pystykorvaroduista kookkain. Urosten säkäkorkeus on sillä noin 66–71 cm ja nartuilla 61–66 cm, kun japanin akitalla ihannekorkeudet ovat uroksilla ~67 cm ja nartuilla ~61 cm. Amerikanakitan rungon mittasuhteet ovat aavistuksen rotevat ja pitemmät verrattuna japanilaisiin serkkuihinsa. Myös turkin värityksessä on eroja: japanin akitalla hyväksytään vain punainen, brindle (juovikas), seesami ja valkoinen, ja kaikissa muissa väreissä paitsi valkoisessa tulee olla vaalea urajiro-kuviointi vatsassa, rinnassa ja kuonon sivuilla. Japanin akitalla musta maski on rotumääritelmän mukaan hylkäävä virhe. Amerikanakitalla sen sijaan kaikki värit ovat sallittuja, ja sillä voi olla tumma maski kasvoissa – puhtaalla valkoisella yksilöllä tosin ei maskia esiinny. Amerikanakitan turkissa nähdään myös usein suurempia laikkuja (pinto-väri), mitä japanin akitalla ei esiinny.

Luonne-erot: Luonteeltaan molemmat akitat ovat arvonsa tuntevia, itsevarmoja ja rohkeita, mutta amerikanakitassa korostuvat tietyt piirteet. Amerikanakita on tunnettu erittäin vahvasta vahtimisvietistään ja omistushalustaan reviiriään kohtaan. Se kiintyy syvästi omaan perheeseensä, mutta voi suhtautua vieraisiin entistäkin pidättyväisemmin tai epäluuloisemmin kuin japanin akita. Molemmat rodut ovat varautuneita vieraita koiria kohtaan, mutta erityisesti amerikanakitan taustassa taistelukoirana on perimässä aggressiivisuutta muita koiria kohtaan, minkä vuoksi sen kanssa on oltava erittäin tarkkana toisten koirien seurassa. Lyhyesti sanottuna: japanin akita edustaa hieman kevyempää ja ehkä hitusen hillitympää tyyppiä, kun taas amerikanakita on raskasrakenteisempi ja usein luonteeltaan vieläkin jääräpäisempi ja suojelevampi. Seuraavassa on tiivistetysti tärkeimpiä eroja:

• Koko: Amerikanakita on tyypillisesti hieman korkeampi ja selvästi massiivisempi. Japanin akita uros painaa yleensä n. 30–40 kg ja narttu 20–30 kg, kun amerikanakitan urokset voivat painaa 40–60 kg ja nartut 30–45 kg – yksilöstä riippuen (amerikanakita on ”ei kuitenkaan niin raskas kuin molossityyppinen mastiffi, mutta raskaampi kuin japanin akita”).
• Pää ja ilme: Japanin akitalla on kapeampi “ketunomainen” pää ja yleensä vaaleat (urajiro) merkit kasvoissa, kun taas amerikanakitan pää on leveämpi ja silmät syvemmällä, ja sillä voi olla tumma maski kuonossa.
• Väritys: Japanin akitat ovat useimmiten punaisia, valkoisia tai brindle-värisiä, ja kaikissa muissa paitsi valkoisessa on vaalea urajiro-kuviointi. Amerikanakitalla hyväksytään kaikki värit yksivärisestä laikukkaaseen; musta maski on yleinen piirre amerikanakitalla, mutta ei esiinny puhtaanvalkoisilla yksilöillä.
• Luonne: Molemmat ovat itsenäisiä ja arvokkaasti käyttäytyviä. Amerikanakita on usein itsepäisempi ja territoriaalisempi. Sitä ei suositella kokemattomalle koiranomistajalle vahvan luonteensa vuoksi. Japanin akitakin on vaativa rotu, mutta sen käyttäytymisessä korostuu hillitty rauhallisuus – se ei mielistele vieraita, mutta oikein kasvatettuna ei ole hyökkäävä ilman syytä.

Kuvassa japanin akita (brindle-värinen naaras). Japaninakitalla on kiilamainen pää, pystyt kolmionmuotoiset korvat ja tiheä, säänkestävä turkki. Brindle (juovikas) on yksi rodun hyväksytyistä väreistä, ja kuten kaikilla muillakin kuin valkoisilla akitoilla, brindle-koiralla on vaaleampi urajiro-alue kuonon, poskien, rinnan ja vatsan seudulla.

Ulkonäkö, koko ja akitan paino

Akita on yleisvaikutelmaltaan suurikokoinen, tasapainoinen ja voimakasrakenteinen pystykorva. Urosten säkäkorkeus on rotumääritelmässä noin 66–70 cm ja narttujen 60–64 cm, joten kyseessä on kookas koira. Tyypillinen aikuisen akitan paino on noin 30–50 kg yksilöstä ja sukupuolesta riippuen. Rungon tulee olla voimakas ja jäntevä, mutta japanin akitan ihanteeseen ei kuulu liiallinen raskasluustoisuus – sen tulee olla vankka kuitenkaan olematta yhtä raskas kuin amerikanakita. Akitan vartalo on hieman tavallista pidempi suhteessa korkeuteen. Rodulle tunnusomainen piirre on ylös kiinnittynyt, paksu häntä, joka kiertyy tiukasti selän päälle. Myös pienet pystyt korvat ja viistot, tummat silmät kuuluvat akitan ilmeeseen. Moni kuvailee akitan ulkonäköä jopa “nallemaiseksi”, mutta ulkomuodon ei pidä antaa hämätä – akita on notkea ja tarvittaessa nopea liikkeissään, vaikka onkin rauhallisen arvokas olemukseltaan.

Akitan turkki on paksu ja kaksinkertainen. Peitinkarva on suora ja karkea, aluskarva puolestaan erittäin tiheä ja pehmeä. Turkki tarjoaa erinomaisen suojan säälle – akita sietää hyvin kylmää ja sadetta, ja siksi esimerkiksi japanin akita on perinteisesti toiminut ulkona vahtikoirana ympäri vuoden. Turkki on helppohoitoinen arjessa, sillä se hylkii likaa ja vettä melko hyvin. Karvanlähtö on kuitenkin voimakasta: akita “puhaltaa” pohjavillansa perusteellisesti yleensä kahdesti vuodessa. Tällöin lähtee suuria määriä karvaa, ja säännöllinen harjaus on tarpeen. Muina aikoina riittää viikoittainen harjaus pitämään turkki hyvässä kunnossa. Erikoisuutena mainittakoon, että akitat saattavat pitää kurisevia “murinaääniä” tyytyväisinä ollessaan – omistajat kuvaavat tätä joskus kissamaiseksi kehräämiseksi, mikä korostaa rodun omintakeista olemusta.

Pitkäkarvainen akita

Akitan pennuista voi harvinaisena yllätyksenä syntyä myös pitkäkarvaisia yksilöitä. Pitkäkarvainen akita on geneettinen muunnos, jonka aiheuttaa resessiivinen geeni. Historiaan perehtyneet arvelevat, että pitkäkarvaisuus periytyi rotuun aikoinaan, kun akitoihin risteytettiin Pohjois-Japanissa käytettyä karafuto-keniä (sahalininkoira) – eli siperialaista huskya – toisen maailmansodan tienoilla. Pitkäkarvainen turkki on näyttävä, mutta rotumääritelmässä se luokitellaan virheeksi, eli pitkäkarvaista akitaa ei hyväksytä näyttelyissä jalostuskelpoiseksi. Muuten pitkäkarvainen akita on kuitenkin täysin samanlainen luonteeltaan ja kooltaan kuin lyhytkarvainen lajikumppaninsa. Pitkä turkki vaatii hieman enemmän hoitoa: harjaaminen on tärkeää tehdä viikoittain takkuuntumisen estämiseksi, erityisesti karvanlähtöaikana. Vaikka pitkäkarvainen akita ei vastaa rotuihannetta, se on omistajalleen yhtä lailla rakastettava lemmikki – pörröinen “karhu” suurella sydämellä.

Luonne ja käyttäytyminen – arvokas mutta itsenäinen

Akita tunnetaan rauhallisena, omanarvontuntoisena ja itsenäisenä rotuna. Oikein sosiaalistettuna ja kasvatettuna akita on kotioloissa tyyni ja hillitty perhekoira, joka ei turhia hötkyile. Se nauttii perheensä seurasta, mutta arvostaa myös omaa rauhaa. Monet kuvailevat akitaa jopa luonteeltaan kissamaiseksi: se saattaa viettää aikaa omissa oloissaan ja tarkkailla ympäristöään ylväästi etäämmältä, tekemättä itsestään numeroa. Kun akitan kunnioituksen voittaa puolelleen, siitä saa erittäin uskollisen ja luotettavan ystävän. Oman perheen jäseniä kohtaan akita onkin yleensä äärimmäisen lempeä ja uskollinen – se kiintyy syvästi omiin ihmisiinsä. Perhettään akita saattaa varjella huomaamattoman tarkasti; monet akitat valitsevat yhden perheenjäsenen itselleen kaikkein läheisimmäksi ja toimivat tämän “varjona” kotona, seuraten mukana huomaavaisesti mutta itsenäisesti.

Akita on pidättyväinen vieraita kohtaan. Rodun kuuluu olla ystävällinen mutta selkeästi varautunut uusien ihmisten seurassa. Se saattaa suhtautua tuntemattomiin ihmisiin välinpitämättömästi – ikään kuin nämä olisivat sille “ilmaa”. Akita ei yleensä ryntää vieraiden luo hakemaan huomiota, mutta ei myöskään ilman syytä aggressiivisesti käyttäydy. Parhaimmillaan se tarkkailee uusien tulijoiden toimintaa rauhallisesti sivummalta. Jos vieras osoittaa akitaa kohtaan kunnioitusta eikä pakota koiraa huomioonsa, akita saattaa ajan kanssa hyväksyä tämän osaksi piiriään. On kuitenkin hyvä muistaa, että vahvan vahtivietin vuoksi akitaa ei pidä koskaan lähestyä väkisin sen omalla pihalla tai kotona, jos omistaja ei ole paikalla – akita tulkitsee kodin ja perheen kuuluvan itselleen, ja puolustaa niitä tarvittaessa pelottomasti.

Toisiin koiriin akita suhtautuu yleensä dominointihaluisesti. Samassa perheessä kasvaessaan akita tottuu yleensä perheen toisiin koiriin, mutta erityisesti urosten välinen kärhämä on mahdollista, sillä akita pyrkii usein lauman johtajaksi. Usein suositellaan, että jos taloudessa on kaksi akitaa, ne olisivat vastakkaista sukupuolta, jolloin yhteiselo sujuu todennäköisemmin sopuisammin. Vieraita koiria akita sietää huonosti – se saattaa sietää entuudestaan tuttuja yksilöitä, mutta esimerkiksi koirapuistokoiraksi rodusta ei yleisesti ottaen ole. Akitalla on luontaisesti voimakas reviiritietoisuus ja myös riistavietti: vapaana ollessaan akita voi lähteä ajamaan takaa vaikkapa pihapiiriin eksynyttä jänistä tai oravaa, ja se on hetkessä kaukana, mikäli omistaja ei ole tarkkana. Tämän vuoksi akitaa suositellaan pidettäväksi kytkettynä tai aidatulla alueella, ellei sen luoksetulosta voida olla täysin varmoja.

Akita tuntee oman arvonsa. Koulutuksessa tämä ilmenee siten, että rodulla on varsin vähän miellyttämisenhalua verrattuna vaikkapa noutajiin tai paimenkoiriin. Akita on erittäin älykäs ja oppii nopeasti uudet asiat, mutta tottelee ihmistä vain, jos näkee itse siinä jotain järkeä. Tämä itsenäisyys on sekä haaste että viehätys rodun koulutuksessa. Omistajalta vaaditaan johdonmukaisuutta, kärsivällisyyttä ja nokkeluutta – kekseliäät, vaihtelevat koulutusmetodit tehoavat akitaan paremmin kuin kaavamainen toisto, johon se kyllästyy nopeasti. Liian kovat kurituskeinot eivät akitan kanssa toimi, sillä kovakouraisuus tekee herkästi akitasta vain entistä itsepäisemmän tai rikkoo sen luottamuksen (pahimmillaan pelokas ja nurkkaan ajettu akita voi muuttua puolustautuessaan arvaamattomaksi). Toisaalta jos kurinalaisuus puuttuu kokonaan ja koiraa lellitään ilman rajoja, akita ottaa ohjat omiin käsiinsä ja omistaja on pian “koiraansa taluttamassa” eikä toisinpäin. Sopiva tasapaino lempeän jämäkässä kasvatuksessa on avain akitan kanssa onnistumiseen. Kun akita oppii arvostamaan johtajaansa, se tottelee kyllä – tosin joskus omilla ehdoillaan.

Akita on energialtaan kohtuullinen. Se ei ole mikään neuroottinen sählääjä, vaan osaa rauhoittua kotioloissa. Päivittäinen reipas lenkki tai pari pitää akitan tyytyväisenä, minkä jälkeen se on yleensä varsin rauhallinen sisällä. Monet akitat viihtyvätkin kotona omalla pedillään lepäillen, kun niiden liikunnantarve on tyydytetty. Kotioloissa akita on hiljainen; se haukkuu harvoin ilman painavaa syytä. Monet omistajat arvostavat akitan arvokasta käytöstä: se tarkkailee ympäristöään tarkasti, muttei reagoi turhiin ärsykkeisiin. Vahtikoirana akita on terävä – se ilmoittaa kyllä, jos pihapiiriin tulee jotain epäilyttävää, ja sen olemus sinällään riittää pelottamaan pahantekijät tiehensä. Kuitenkin oikein sosiaalistettu akita ei ole ihmisille aggressiivinen ilman uhkaa, vaan se sietää esimerkiksi perheeseen tulevat vieraat, kunhan ne eivät käyttäydy uhkaavasti.

Yhteenvetona luonteesta voidaan todeta, että akita ei ole jokamiehen koira. Rotu vaatii kokeneen, rauhallisen ja itsevarman omistajan, joka arvostaa koiran itsenäisyyttä. Oikeissa käsissä akitasta saa ainutlaatuisen kumppanin, joka on yhtä aikaa ylväs ja kiintynyt, pidättyväinen mutta tarvittaessa leikkisä – ja aina perheelleen uskollinen loppuun asti.

Amerikan akita – luonne ja erityispiirteet

Amerikanakita on luonteeltaan haastava, eikä se todellakaan sovi kaikille koiranomistajille. Kuten edellä todettiin, rodulla on hyvin voimakas itsetunto eikä se koe olevansa ihmisen alamainen – amerikanakita on tinkimättömästi oma itsensä: ota tai jätä. Tätä rotua ei hankita tottelevaiseksi “käskyautomaatiksi”, sillä jos amerikanakita kokee käskyn turhaksi, se jättää sen noudattamatta. Moni kasvattaja ja omistaja toistaa varoituksen: amerikanakitaa ei suositella ensimmäiseksi koiraksi. Suuren koon ja voimakkaan tahdon yhdistelmä voi kokemattomalle olla liikaa – jos 50–60-kiloinen koira päättää vetää talutushihnassa, tilanne on nopeasti hallitsematon. Ei ole sattumaa, että amerikanakitaa kuvataan usein sanalla “jästipää”. Toisaalta oikein motivoituna ja hyvällä huumorilla koulutettuna amerikanakitankin kanssa voi pärjätä hienosti: rodusta on jopa tottelevaisuuskilpailuissa menestyjiä, kunhan kouluttaja löytää oikean innostuskeinon koiralleen.

Amerikanakitan vahtivietti on yleensä vielä korostuneempi kuin japanilaisen akitan. Se vartioi reviiriään herkeämättä ja reagoi tarvittaessa silmänräpäyksessä, jos kokee uhkaa. Vieraita ihmisiä kohtaan amerikanakita saattaa olla hyvin pidättyväinen – se saattaa jättää vieraat kokonaan huomioimatta tai jopa murahtaa varoituksen, jos tuntee näiden rikkovan sen henkilökohtaista tilaa. Usein amerikanakita tarvitsee paljon totuttamista uusiin ihmisiin, paikkoihin ja ärsykkeisiin nuorena: sosiaalistaminen onkin äärimmäisen tärkeää tämän rodun kanssa erityisesti ensimmäisen elinvuoden aikana. Hyvin sosiaalistettu amerikanakita voi oppia suhtautumaan neutraalisti vieraisiin, mutta se pysyy yleensä varuillaan. Omalle perheelleen amerikanakita on sitä vastoin rakastava ja lempeä – se on parhaimmillaan yksi perheensä jäsenistä, joka osoittaa kiintymystä hienovaraisesti (ei välttämättä jatkuvilla nuolemalla tai hakemalla huomiota, vaan olemalla läsnä rauhallisesti).

Aggressio muihin koiriin on amerikanakitan tunnettu haaste. Rodun taustassa on sukupolvien ajan jalostettu taistelutaipumusta, minkä vuoksi monilla yksilöillä on sisäänrakennettu koira-aggressiivisuus vieraita lajitovereita kohtaan. Tämä ei tarkoita, että jokainen amerikanakita hyökkäisi heti toisen koiran kimppuun – mutta omistajan on tiedostettava riski ja osattava ennakoida tilanteet. Koirapuistot ja vapaana leikkiminen tuntemattomien koirien kanssa eivät kuulu amerikanakitan suositeltaviin aktiviteetteihin. Monet amerikanakitan omistajat järjestävätkin koiralleen liikuntaa ja leikkiä mieluiten omassa pihassa tai tuttujen koirakavereiden kanssa tarkasti valvotuissa oloissa. Myös riistavietti on vahva: amerikanakita saattaa hyvinkin karata esimerkiksi kissan tai villieläimen perään, ellei se ole hihnassa. Tämän rodun kohdalla sanonta “ei koskaan irti vieraassa paikassa” on monen kasvattajan neuvo.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta amerikanakitasta saa omistajalleen upean koiran. Rodun harrastajat kuvailevat, että amerikanakita on monien vastakohtaisuuksien koira: se yhdistää lempeyden ja kovuuden ainutlaatuisella tavalla. Kotioloissa se voi olla pehmoinen sohvakaveri, joka “höpisee” matalalla äänellään omia juttujaan perheelle (amerikanakitan mörisevä ääntely on kuuluisaa ja hurmaavaa). Toisaalta se on tarvittaessa järkähtämätön vahti ja erittäin rohkea puolustaja. Amerikanakita vaatii omistajaltaan kunnioitusta – sitä ei voi komentaa alistavasti, vaan luottamus on ansaittava oikealla asenteella. Kun tämä molemminpuolinen kunnioitus on saavutettu, amerikanakitasta kehkeytyy uskollinen ja tottelevainen kumppani, joka seuraa isäntäänsä vaikka läpi harmaan kiven (jos se vain ymmärtää, miksi näin tehdään). Kokeneet omistajat sanovatkin, että amerikanakitan kanssa eläminen vaatii huumorintajua ja pitkää pinnaa, mutta palkitsee sitten monin verroin: rotu on parhaimmillaan hurmaavan omalaatuinen ystävä, jonka kaltaista toista ei ole.

Amerikanakita on uljas ilmestys. Kuvassa amerikanakita täysikasvuisena – huomiota herättävät rodun suuret mittasuhteet, paksu kaula ja voimakas kuono-osa. Amerikanakitalla voi olla erilaisia värityksiä; tällä yksilöllä on tumma maski ja vaalea laikukas karva. Suurikokoisena, itsevarmana koirana amerikanakita vaatii kokeneen omistajan, joka ymmärtää rodun vahvan luonteen.

Akita pentu – kasvu ja koulutus

Suloisesta pienestä akita pennusta kasvaa nopeasti suuri ja voimakas koira. Pentuvaiheessa akita on utelias, leikkisä ja melko helppo käsitellä – mikä on hyvä, sillä tämä aika kannattaa käyttää hyödyksi. Varhainen koulutus ja sosiaalistaminen ovat ensiarvoisen tärkeitä akitalle. Jo pienenä akita tulee totuttaa erilaisiin ihmisiin, paikkoihin, ääniin, kulkuneuvoihin ja eläimiin. Etenkin muiden koirien seuraan akita olisi hyvä saada positiivisia kokemuksia pentuna (rokotusten tultua voimaan), tietysti turvallisessa ympäristössä. Pentukoulutuksessa akita oppii, että maailma on muutakin kuin oma koti – näin ehkäistään liiallista arkuutta tai terävyyttä uusia asioita kohtaan. Pentukurssi kokeneen kouluttajan johdolla on suositeltava aloittaa viimeistään siinä ~4–5 kuukauden iässä, kun perusrokotukset on saatu.

Akitan koulutuksessa on tärkeää muistaa rodun itsenäisyys. Johdonmukaisuus ja positiivinen vahvistaminen vievät pisimmälle. Akita-pentu oppii kyllä nopeasti, mutta helposti myös turhautuu, jos samat harjoitukset toistuvat liikaa – vaihtelu ja leikin kautta oppiminen pitävät pennun mielenkiinnon yllä. Herkut, lelut ja kehuminen toimivat akitalla palkkioina paremmin kuin pakottaminen, joka saattaa saada pennun “laittamaan hanskat tiskiin” eli yksinkertaisesti kieltäytymään liikkumasta loukkaantuneena. Monet akitat osaavat olla hämmästyttävän jääräpäisiä jo pienestä pitäen: jos akita-pentu esimerkiksi päättää, ettei halua kävellä suuntaan X, se saattaa istua maahan ja odottaa, että suunta muuttuu haluamakseen. Omistajalta vaaditaan lempeää määrätietoisuutta, jotta pentu oppii, ettei se itse päätä kaikista asioista. Tässä on hyvä käyttää kekseliäisyyttä – esimerkiksi vaihtaa suuntaa hetkeksi ja sitten kiertäen jatkaa haluttuun suuntaan, ettei pennun tarvitse tuntea häviävänsä kiistaa suoraan.

Kasvatusvinkkejä: Akita on suurena rotuna suhteellisen nopeakasvuinen. Pentuna luiden ja nivelten kehitys on kesken, joten rajua fyysistä rasitusta (kuten portaita, pitkiä hyppyjä tai hyvin pitkiä lenkkejä) tulee välttää ensimmäisten 12–18 kuukauden aikana. Akita-pentu tarvitsee paljon unta ja lepoa – usein ne nukkuvatkin suurimman osan päivästä kasvun ollessa hurjimmillaan. Pentua ei pidä turhaan häiritä, kun se vetäytyy lepäämään, sillä uni on tärkeää suuren koiran terveelle kehitykselle. Sopivassa määrin virikkeitä kuitenkin tarjotaan hereillä ollessa: lyhyet leikki- ja koulutushetket muutaman kerran päivässä riittävät. Akita oppii peruskäskyt yleensä ongelmitta, kunhan koulutus on johdonmukaista. Sisäsiisteyskin on isoilla roduilla varsin nopeasti opittavissa – akitat ovat siistejä koiria ja monet pennut oppivat sisäsiisteiksi jo muutamassa kuukaudessa, kunhan ne pääsevät tarpeilleen aina ulos ruokailun ja nukkumisen jälkeen.

Yhteiselämä pennun kanssa kannattaa aloittaa selkeillä säännöillä. On helpompi opettaa pieni pentu tavoille kuin korjata aikuisen ison koiran huonoja tottumuksia. Aseta siis alusta asti rajat: esimerkiksi saako sohvalle tulla, miten vieraita tervehditään, missä syödään, kuinka kohdellaan perheen muita lemmikkejä jne. Johdonmukaisuus on tärkeää – koko perheen tulee sitoutua samoihin sääntöihin, sillä akita huomaa hyvin äkkiä, jos vaikkapa yksi perheenjäsen sallii sille asioita, jotka muut kieltävät. Tällöin pentu oppii hyödyntämään epäjohdonmukaisuuden edukseen. Myös hoitotoimenpiteet kannattaa harjoitella pennun kanssa ahkerasti: totuta akita jo nuorena kynsien leikkaukseen, harjaukseen, hampaiden katsomiseen, korvien puhdistamiseen ja vaikkapa suun avaamiseen, vaikka näille ei juuri nyt olisi tarvetta. Aikuisen, vahvan akitan käsittely on paljon helpompaa, jos se on pienestä pitäen tottunut siihen, että omistaja saa tutkia ja käsitellä sitä joka puolelta.

Akita-pennun kasvatuksessa tulee muistaa myös leikkisyys ja positiivisuus. Vaikka rotu onkin vakava ja arvokas, pennut ovat pentuja – ne pitävät leikkimisestä, keksivät kepposia ja kaipaavat läheisyyttä. Monet akitat pysyvät jossain määrin “pennun sieluina” pitkään: ne saattavat aikuistuttuankin innostua leikkimään tutuilla leluilla tai peuhata lumihangessa päätä pahkaa. Tämä on rodun viehättävä puoli, joka tasapainottaa sen arvokkuutta.

Akita koiran hoito ja liikunta

Liikunta: Suurikokoisena rotuna akita tarvitsee säännöllistä liikuntaa pysyäkseen terveenä ja tyytyväisenä. Aikuiselle akitalle suositellaan vähintään kahta reipasta lenkkiä päivässä (yhteensä vähintään 1,5–2 tuntia ulkoilua), sekä lisäksi vapaampaa liikuskelua aidatulla pihalla tai pitkässä liinassa luonnossa. Akita ei kuitenkaan ole hyperaktiivinen: kun se saa päivittäisen ulkoilun, se pärjää mainiosti ilman tuntikausien lisäpuuhastelua. Monet akitat nauttivat myös rauhallisista kävelyistä uusissa maastoissa, joissa ne voivat haistella ympäristöä. Rodulla on erinomainen hajuaisti, ja esimerkiksi jäljestäminen metsäpolulla voi olla akitalle mieluista puuhaa. Myös veto- ja kantotehtävät sopivat akitalle: vahvana koirana se voi kantaa vaikka pientä reppua vaelluksella tai vetää ahkiota talvella. Itse asiassa akitan historiaan kuuluu käyttö vetokoirana pohjoisen lumisissa olosuhteissa. Rodun kestävyys on hyvällä tasolla – akita jaksaa pitkiäkin päiväretkiä maastossa, kunhan se on totutettu siihen ja kunto on rakennettu vähitellen.

On hyvä pitää mielessä, että akita on älykäs ja itsenäinen, joten liikunta yksinään ei riitä, vaan myös henkiset virikkeetovat tärkeitä. Akita ei välttämättä kaipaa jatkuvaa tekemistä, mutta se nauttii haasteista omilla ehdoillaan. Monet akitat oppivat temppuja tai nauttivat ongelmanratkaisutehtävistä (esim. herkkupalojen etsimisestä pihalta). Kuitenkin akitan kanssa harrastaminen tehdään yleensä “omaksi iloksi, ei kilpailumielessä” – rodun kanssa voi toki harrastaa esimerkiksi tottelevaisuuskoulutusta, näyttelyitä, rally-tokoa, agilityä tai vaikka nose workia, mutta akita ei välttämättä loista kilpailuareenoilla samaan tapaan kuin palveluskoirarodut. Tärkeintä on, että akita ja omistaja löytävät yhteisen mukavan tekemisen, joka vahvistaa keskinäistä suhdetta.

Turkinhoito: Kuten edellä mainittiin, akitan turkki on melko helppohoitoinen. Normaali viikoittainen harjaus riittää pitämään turkin siistinä, ja karvanlähdön aikaan (keväällä ja syksyllä yleensä) päivittäinenkin harjaus voi olla tarpeen, jotta irtoava alusvilla saadaan pois eikä se takkuunnu turkkiin. Akita puhdistaa itseään jonkin verran kissan tapaan – se saattaa nuolla turkkiaan ja tassujaan. Pesemistä ei tarvita usein; yleensä 1–2 kertaa vuodessa riittää, ellei koira likaannu pahasti jossain. Liiallinen shampoopesu voi heikentää turkin luontaista suojaa. Akitan kynnet on hyvä leikata säännöllisesti, yleensä noin kerran kuussa, sillä rodulla on vahvat ja suhteellisen nopeakasvuiset kynnet. Korvien puhdistus ja hampaiden harjaus kuuluvat perushoitoon kuten muillakin roduilla. Akita arvostaa rutiineja, joten hoitotoimet kannattaa tehdä rauhallisesti ja samassa järjestyksessä, jolloin koira tietää, mitä odottaa.

Ravinto: Akita on kokoonsa nähden yllättävän kohtuullinen ruokailija – on sanottu, että akita on “kokoisekseen vähäruokainen”. Laadukas, suuren rodun koiralle suunniteltu täysravinto on yleensä hyvä perusta akitan ruokinnalle. Proteiinipitoinen ruoka, jossa on kohtuullisesti energiaa, pitää akitan sopivan hoikkana ja lihaksikkaana. Rodulla on jonkin verran todettu ruoka-aineyliherkkyyksiä ja allergioita, joten omistajan tulee tarkkailla, sopiiko jokin tietty ruoka koiralle hyvin vai aiheuttaako se esimerkiksi kutinaa tai ruoansulatusongelmia. Usein esimerkiksi viljattomat nappulat tai raa’an lihan ja kasvisten yhdistelmät (BARF-ruokinta) toimivat akitoilla hyvin, mutta jokainen yksilö on erilainen. Pääasia on, että akita pysyy hyvässä lihaskunnossa eikä pääse lihomaan – ylipaino on haitaksi erityisesti suurten rotujen nivelille.

Terveys ja elinikä: Akitat ovat keskimäärin melko terveitä ja kestäviä koiria. Niiden tyypillinen elinikä on noin 10–15 vuotta. Kuten monilla roduilla, akitoillakin tavataan joitakin perinnöllisiä vaivoja. Yleisimmät akitan terveysongelmat liittyvät autoimmuunisairauksiin: rodulla esiintyy esim. VKH-oireyhtymää (eli UDS) ja SA-tautia, jotka ovat ihon ja pigmentin autoimmuunisairauksia. Nämä ovat onneksi harvinaisia, mutta vakavia tapauksia rodun piirissä. Lisäksi akitoilla voi esiintyä lonkka- ja kyynärdysplasiaa (kasvuhäiriö nivelissä), silmäsairauksia (esim. progressiivinen verkkokalvon rappeuma PRA) sekä joitain neurologisia vaivoja kuten epilepsiaa. Suomen Kennelliitto on asettanut akitan PEVISA-ohjelmaan: jalostukseen käytettäviltä yksilöiltä vaaditaan lonkkakuvaus ja silmätarkastus. Monet kasvattajat teettävät myös laajempia terveystutkimuksia (esim. kyynärnivelten kuvaus, polvitutkimus, kilpirauhaskokeet) varmistuakseen jalostuskoiriensa terveydestä. Hyvämaineiselta kasvattajalta hankittu akita on todennäköisimmin terve – heiltä saa myös tietoa rodun terveydestä ja kuinka mahdollisiin ongelmiin varaudutaan. Arjessa akita ei ole sen sairaampi kuin muutkaan rodut: useimmat elävät pitkän ja terveen elämän, kun perushoidosta ja liikunnasta huolehditaan.

Akita-pennun hankinta ja hinta

Akita on suhteellisen harvinainen rotu Suomessa, joten pennun hankinnassa kannattaa varautua suunnitteluun ja odotukseen. Ensimmäinen askel on ottaa yhteyttä rodun viralliseen rotuyhdistykseen (Suomessa Akita ry japanin akitalle ja Suomen Amerikanakita ry amerikanakitalle) sekä rodun vastuullisiin kasvattajiin. Rotuyhdistykset ylläpitävät pentuvälityslistoja, joista näkee suunnitteilla olevia ja syntyneitä pentueita. Akitan pennut luovutetaan yleensä aikaisintaan 7–8 viikon iässä uusiin koteihin. Kuten useimmissa isoissa roduissa, pentueen koko voi vaihdella – akitalla on yleensä 3–8 pentua, joskus enemmänkin.

Akita-pennun hinta on Suomessa tällä hetkellä yleensä noin 1200–1600 euroa rotuunotetusta, rekisteröidystä pennusta. Hinta riippuu kasvattajasta, pennun sukutaustasta ja esimerkiksi siitä, onko vanhemmilla kalliita terveystutkimuksia tehtynä. Esimerkiksi Kennelliiton pentulistalla akitan pennun hinnaksi on ilmoitettu eräässä tuoreessa pentueessa 1800 €. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että akitan hankintahinta sijoittuu noin 1000–1800 euron haarukkaan. On hyvä muistaa, että koiran ostohinta on vain pieni osa koiranpidon kuluista – suurehko koira syö enemmän kuin pieni, ja esimerkiksi eläinlääkärikulut voivat koon myötä olla isompia (rauhoitusaineiden ja lääkkeiden annokset ym. määräytyvät painon mukaan). Lisäksi laadukas ruoka, vakuutukset, varusteet ja mahdolliset koulutuskurssit tuovat kuluja. Ennen akita-pennun hankkimista onkin syytä varmistaa, että on valmis sitoutumaan koiraan sekä henkisesti että taloudellisesti sen koko eliniäksi.

Kun sopiva pentu on löytynyt, hyvä kasvattaja haastattelee ostajaehdokkaita tarkasti. Akita-rotu yhdistyksineen haluaa varmistaa, että pennut menevät oikeanlaisiin koteihin, joissa ymmärretään rodun vaatimukset. Varausmaksu on tavallisesti maksettava etukäteen, ja loput kauppasummasta luovutuksen yhteydessä. Pentua hakiessa kasvattaja antaa yleensä mukaan hoito-ohjeet, rodun ruokintasuositukset pentuajalle sekä rotuyhdistyksen materiaalia. Uuden omistajan kannattaa hyödyntää kasvattajan tietotaitoa myös jatkossa – hyvä kasvattaja on kiinnostunut kasvattiensa kuulumisista ja auttaa mielellään pulmatilanteissa.

Amerikanakita vai japanin akita? Pentua harkitsevan on syytä miettiä myös, kumpi akita-rotu itselle sopii paremmin. Suomessa molempia on saatavilla, joskin amerikanakita on perinteisesti ollut suositumpi lukumääräisesti. Viime vuosina japanin akitan suosio on kuitenkin kasvanut, ja rekisteröintimäärät lähestyvät amerikanakitan lukuja. Luonteessa on pieniä eroja, kuten edellä käsiteltiin: amerikanakita vaatii ehkä vielä astetta jämäkämpää otetta. Ulkonäkö on makuasia – toiset pitävät amerikanakitan mahtipontisesta olemuksesta, toiset arvostavat japanin akitan hienostuneempaa ilmettä. Molemmat ovat kuitenkin pohjimmiltaan samasta juuresta lähtöisin ja arvokkaita rotuja.

Yhteenveto pennun hankinnasta: Hanki akita vain, jos olet varma, että pystyt tarjoamaan sille rakkautta, johdonmukaisen kasvatuksen ja riittävästi aktiviteettia. Tutustu rotuun etukäteen niin paljon kuin mahdollista: lue rotuesitteitä, osallistu vaikka koiranäyttelyyn tapaamaan akitoja, jututa omistajia ja kasvattajia. Monilla kasvattajilla on myös kokeneita akita-omistajia yhteystiedoissa, joilta voi kysyä rehellisesti rodun huonoistakin puolista. Akita on elinikäinen kumppani, joka parhaimmillaan tuottaa valtavasti iloa, mutta väärissä käsissä siitä voi tulla ongelmakoira. Siksi harkinta on tärkeää – ja kun päätös on tehty, akita toivottaa varmasti sinut omaksi ihmisekseen koko koiramaisella sydämellään.

Japanin akita kokemuksia ja vinkkejä

Millaista on elää akitan kanssa? Monien omistajien kokemusten mukaan akita on ainutlaatuinen yhdistelmä rauhallista ystävää ja haasteellista kasvatettavaa. Rodun parissa pitkään olleet korostavat, että akita ei ole “kaikkien käsissä” helppo – jopa kokenutkin koiraharrastaja saattaa yllättyä akitan itsepäisyydestä ja dominointitaipumuksista. Tyypillinen kokemus on, että akita kyseenalaistaa annettuja käskyjä: siinä missä tottelevaisempi rotu tekisi pyydetyn tempun palkkion toivossa, akita tuntuu miettivän “mitä hyötyä tästä on minulle?”. Tämä voi turhauttaa omistajaa, joka on tottunut helposti miellyttäviin koiriin. Kuitenkin monet akita-ihmiset sanovat, että juuri tämä itsenäisyys on osa rodun viehätystä – kun akita lopulta tekee yhteistyötä kanssasi, tiedät sen tekevän niin, koska se itse haluaa luottaa sinuun.

Omistajat kertovat akitoistaan myös paljon positiivista: akitan kanssa arki on usein rauhallista ja mutkatonta, kun perussäännöt on saatu kuntoon. Akita ei turhia tuhoa paikkoja (yleensä pentuajan jälkeen) eikä hauku jokaiselle risaukselle. Se on kotona hiljainen ja siisti – monet akitat välttelevät kuraa ja lätäköitä ja jopa puhdistavat itseään. Useat kuvaavat akitaa yhden perheen koiraksi, joka ei välttämättä välitä vieraista rapsuttelijoista, mutta on sitäkin hellyttävämpi omia ihmisiään kohtaan. Eräs kokeneen harrastajan neuvo kuuluu: “Kohtele akitaa kunnioittavasti kuin ystävää, äläkä yritä alistaa sitä palvelijaksesi.” Tämä kiteyttää sen, että luottamus ja kunnioitus ovat kaksisuuntaisiaakitan kanssa – pakottamalla et saa kuin hankaluuksia, mutta reiluilla pelisäännöillä akita kyllä noudattaa yhteisiä sopimuksia.

Haasteita tuovat tilanteet: Useat akitan omistajat jakavat kokemuksen, että kaikkein vaikeimpia ovat tilanteet toisten koirien kanssa. Vaikka akitasta kuinka yrittäisi sosiaalistaa “koirapuistokoiraa”, monilla yksilöillä jossain iässä iskee voimakas vieraan koiran sietämättömyys. Tyypillisesti akita saattaa muristä toiselle samaa sukupuolta olevalle koiralle jo kaukaa – tämä on rotutyypillistä käyttäytymistä, josta ei välttämättä koskaan täysin pääse eroon. Omistajat oppivatkin usein ulkoilemaan aikaan ja paikoissa, joissa vastaan ei tule paljoa muita koiria, tai he pitävät reilun etäisyyden kohdatessa. Taluttimessa akita on voimakas, joten on omistajan vastuulla huolehtia, ettei se pääse rähähtämään toiselle koiralle. Kunnollinen koulutus hihnakäytökseen nuoresta pitäen on tässä avainasemassa – akita pystyy oppimaan ohittamaan toiset koirat rauhallisesti, jos omistaja jämäkästi ja ehkä hieman ovelastikin opettaa, että toisiin ei kiinnitetä huomiota. Joka tapauksessa akitan kanssa saa olla tarkkana, eikä sitä pidä antaa lasten talutettavaksi ainakaan potentiaalisissa riskitilanteissa.

Kokemusten mukaan parasta akitassa on sen uskollisuus ja pelottomuus. Monet omistajat kertovat, kuinka akita vahtii kotona lasten unta tai tulee viereen, jos joku perheenjäsen on allapäin – ikään kuin tarjoutuen lohduttamaan arvokkaalla läsnäolollaan. Akita ei ehkä hae jatkuvasti huomiota, mutta se tuntuu aina olevan tietoinen, mitä sen perheessä tapahtuu. Se ilmestyy paikalle tarvittaessa ja poistuu taas omaan nurkkaansa, kun tilanne on ohi. Tämä hienovarainen välittäminen on koskettanut monia rodun ystäviä. Toisaalta akita osaa myös hullutella: omistajien mukaan akita leikkii hassuja leikkejä vain omistajansa kanssa, joille se on täysin rentoutunut – saattaa juosta pihalla “pukkilaukkaa” lumisateessa, tuoda lempilelujaan näytille ylpeänä tai osallistua perheen lasten leikkeihin hämmentävällä varovaisuudella (isosta koostaan huolimatta).

Yhteenvetona kokemuksista: Akita on rotu, joka jättää jäljen sydämeen. Se ei miellytä kaikkia – joku voi kokea sen liian itsenäiseksi tai haastavaksi. Mutta ne, jotka rakastuvat akitaan, pysyvät usein rodulle uskollisina. “Kun kerran akitan omistat, et muita rotuja huoli,” sanoo eräskin sanonta rodun parissa. Akita tarjoaa omistajalleen valtavasti: se on parhaimmillaan tasapainoinen, rauhallinen ja älykäs ystävä, joka kunnioittaa omistajaansa. Vastineeksi se vaatii johdonmukaisen ja kunnioittavan kohtelun. Japanin akita kokemuksia keränneet kuvaavat, että rotu opettaa kärsivällisyyttä ja nöyryyttä – akita ei taivu ihmisen tahtoon samalla tavalla kuin moni muu rotu, joten omistaja oppii arvostamaan koiran persoonaa sellaisenaan.

Lopuksi voidaan todeta, että akita (niin japanin akita inu kuin amerikanakita) on erinomainen rotu oikealle ihmiselle. Se ei sovi jokaiseen elämäntilanteeseen tai kenelle tahansa, mutta sopivissa käsissä siitä kasvaa perheelleen yhtä uskollinen ja rakas kuin kuuluisa Hachikō oli omalle isännälleen. Jos etsit koiraa, joka on yhtä aikaa arvokas ja hellyttävä, itsenäinen mutta syvästi kiintyvä – ja olet valmis panostamaan sen koulutukseen ja ymmärtämään sen luontaista ylpeyttä – akita koira voi olla sinulle juuri se oikea rotu.

Lähteet:

• Väyrynen, M-M. (2021). Akita tuntee arvonsa ja kaipaa omaa rauhaa – Koiramme-lehti. (Artikkeli japanin akitasta: rotuhistoria, luonne).
• Väyrynen, M-M. (2019). Amerikanakita on komistus, mutta jästipäinen sellainen – Koiramme-lehti. (Artikkeli amerikanakitan rotuominaisuuksista).
• Hankikoira.fi – Akita rotuesittely ja Amerikanakita rotuesittely. (Suomen Kennelliiton rotusivut, sisältö Akita ry:n ja Amerikanakita ry:n toimittamaa).
• Wikipedia (fi): Akita (koira) ja Amerikanakita. (Perustietoja roduista, mm. historia, rotumääritelmä).
• Akita ry – rotumateriaali. Harkitsetko akitaa? (Viitteenä pennun hinta-arvio).
• Suomen Amerikanakita ry – Perustietoa-sivusto. (Tietoa amerikanakitan luonteesta ja koulutuksesta).
• Zooplus Tietonurkka – Akita Inu, japanilainen oman tiensä kulkija. (Verkkoartikkeli rodun historiasta ja Hachikōsta).
• Suomi24 Keskustelu – “millainen koira on akita?” -keskusteluketju. (Akita-omistajien kokemuksia rodun luonteesta käytännössä).